No niin. Eli tosiaankin, viime viikolla jouduin sairaalaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Tai no, mulla on hyvin hämäriä mielikuvia, et multa olis lapsena leikattu jotain (kitarisat, ehkä?) mut tää oli mun ensimmäinen, ”kunnon” sairaalareissu. Mutta aloitetaanpas alusta…
Ystävänpäivän jälkeisenä perjantaina lähdin kauppaan, kun mun jalkaa alkoi yhtäkkiä särkeä. Koko vasenta jalkaa. Mietin, että siinä on varmaan vain jokin lihas kipeänä, lepuutan jalkaa sitten kotona… Kauppareissulla jouduin pysähtymään 10 metrin välein. Kävin äkkiä K-marketissa hakemassa viikonlopun ruuat ja tulin taksilla kotiin. Olisikin silloin jo huomannut käydä työterveydessä…
No, koska luulin, että kyseessä on vain joku lihasvenähdys, sinnittelin viikonlopun yli kauttaaltaan turvonneella ja kipeällä jalalla. Koko jalka oli siis turvonnut nivusista nilkkaan. Välillä pyysin J:tä hakemaan kaupasta ruokaa ja kylmägeeliä. Yöt olivat aivan kamalia, jalka ei ollut tyytyväinen mihinkään asentoon. Käännyin vasemmalle kyljelle, jalka huusi hoosiannaa 5 minuutin päästä. Käännyin oikealle kyljelle, 5 min päästä jalka oli jopa vihaisempi kuin Nasse-setä. Karsea viikonloppu, aivan hirveä.
Maanantaina melkein huokaisin helpotuksesta kun sain ajan 13.50 Jämsän työterveyteen. Nyt saan lääkettä! Ajan koittaessa en aavistanut yhtään mitä olisi edessä, joten pakkasin mukaan vain kännykän, kotiavaimet, lompakon ja päälläni olevat vaatteet. Lääkärin ilme oli hyvin mielenkiintoinen nilkuttaessani täysin turvonneella jalallani tutkimushuoneeseen ja tunnin sisällä olinkin jo Kelan maksamassa taksissa matkalla kohti TAYSia.. Ohoh. Toistaiseksi diagnoosina oli reidessa korkealla oleva laskimoveritulppa.
Tampereella ei tarvinnut enää nilkuttaa vaan pääsin pyörätuoliin odottamaan aikaa ultraääneen, mutta vaikka kello olikin jo lähempänä viittä, ei päivä ollut läheskään vielä ohi… Ensiapupolilla oli aivan järkyttävä ruuhka, ennen minua oli ainakin 100 ihmistä. Hoitaja juttelikin kanssani, että saattaisi mennä jopa iltakymmeneen ennenkuin minua päästäisiin hoitamaan. Noh, mikäs kiire tässä, minä odotan. Klo 19 minut kuitenkin jo kutsuttiinkin ultraääneen. Lääkäri ultrasi jalkaani ja vähän ajan kuluttua saapuikin lääkäri joka kiskoi minulle sairaalanhousut jalkaan, auttoi minut sairaalasänkyyn ja vei minut ensiapupolin vuodeosastolle. Okei…
Siellä minusta otettiin kaikki mahdolliset kokeet… Sydänfilmit ja verikokeet nyt ainakin. Siellä menikin koko ilta. Makoilin sängyssä ja odottelin milloin pääsisin rauhallisempaan huoneeseen… Siellä oli aivan kamala häly. Viereiseen sänkyyn tuotiin eri aikoihin kaksi lähes hysteeristä mielenterveyspotilasta, minulle tuli hirveän paha mieli heidän puolestaan. Yhdessä vaiheessa yötä huomasin verhojen takaa pilkottavan paholaisen: KELLON. Kello tulee 01.30… Kello tulee 01.35… Kello tulee 01.45… Aaargh! Lopulta pääsin 02.30 ”omalle” osastolle, sisätautien päivystysklinikalle. Siellä oli mukavan rauhallista… Kunnes huonetoverini alkoi kuorsata. Das Fantastisch. Sain yön aikana nukuttua tasan yhden tunnin, 05-06.
Tiistaiaamu alkoi verikokeilla, verenpaineen ja kuumeen mittauksella. Nämä olivat sairaalan aamurutiinit. Kymmenen maissa äiti tuli yöjunalla Oulusta tuekseni. Yhdentoista maissa lääkärit tulivat, en muista tarkalleen mitä he sanoivat, puhuivat jotain veritulpasta ja liotushoidosta. Kahdentoista maissa he tulivat sanomaan että minulla on myös anemia. Naisen hemoglobiini on normaalisti 125, mulla oli 83… Yhden maissa mua lähdettiin viemään veritulpan liotushoitoon. Mut kerettiin just kipata siihen hoitopöydälle, kun sekunnin kuluttua lääkäri soitti ja sanoi ettei mulle voida tehdäkään liotushoitoa, kun mulla on anemia. Ja eikun takas osastolle! Kahden maissa mulle tuotiin pussillinen kokista muistuttavaa rautaliuosta joka menisi suoraan suoneen, jotta saataisiin anemia hoidettua. Tiistaista ei olekaan muita muistikuvia…
Keskiviikkona mulla oli edelleen rautalioksesta huolimatta anemia, joten lääkärit epäilivät et mulla on jossain suolistossa vuoto, et rauta ei pääse imeytymään. Mulla epäiltiin oireetonta keliakiaa ja määrättiin nielun ja vatsan SEKÄ paksusuolen tähystys. Niihin valmistautuminen oli inhottavaa, mutta itse tutkimukset olivat aivan järkyttäviä…
Nielun tähystyksessä pahin osa olisi kuulemma kun putki menee kurkusta alas, mutta sitten helpottaisi. Väärin! Mulla oli koko tutkimuksen ajan sätkimistä ja kakomisrefleksiä, aivan hirveää. Onneksi tutkimus oli nopeasti ohitse…
MUTTA SE PAKSUSUOLEN TÄHYSTYS. Mä en ole ikinä ennen oikeasti huutanut tuskasta. Mulle sanottiin että se olisi vain inhottavan tuntuista, mutta kamalaan kipuun en ollut osannut varautua. Tutkimuksen aikana mun suoleen puhallettiin ilmaa, että näkisi tarkemmin, mutta musta tuntui kuin ne puhaltaisi ilmaa koko vartalon läpi aina keuhkoihin asti. Yäk. Aivan kaameaa. Tutkimus kesti tunnin ja luojan kiitos uusintatutkimusta ei ole luvassa ainakaan lähivuosina…
Ai niin, tämä itse jalka… Päivisin tähän laitettiin kiristysside, joka helpottaisi turvotusta ja yön ajaksi sain koroketyynyn, jonka päällä saisin lepuuttaa jalkaani. Turvotus on laskenut hyvin, mutta vielä kiristyssidettä tarvitsee. Iltana ennen suolentähystystä sain tipan kautta kaksi pussia verta, joiden kautta saisin rautaa ja turvotusta laskevia punasoluja.
Viikonloppu nyt meni miten meni. Silloin siellä ei tapahtu yhtään mitään, joten pötköttelin ja lueskelin kirjoja.
Maanantaina sain todella hyviä uutisia, veritulppa on alkanut pienentyä ja turvotus laskea joten pääsisin kotiin!
Mutta nyt alkaa väsymys painaa ja haluan suihkuun, joten kirjoittelen lisää huomenna.